Mikko Ikonen:Kiimäessä, Hankasalmen Sanomat 21.9.1989

Kankaisilla, Vanajan metsän halki mentäessä, on salaperäinen, isonpuoleinen autiotila.Kartassa lukee Kivimäki, mutta kautta aikojenseudun väki on puhunut Kiimmäestä.Ehkä se on ollut lupsakampi sanoa niin.

Jo vuosikymmenet tila on ollut Schauman Oy:n omistuksessa, mutta sitä ennen siellä asui useiden sukupolvien ajan Matilaisen suku. Vuonna 1916 Heikki Matilainen möi Kiimmäen ja osti Venekosken Moision.

Suvussa on elänyt nykypäiviin saakkamonia tarinoita, jotka yhdistettynä toisaalta nykyisen autiotalon yksinäisyyteen, toisaaltaajan luomaan salaperäisyyteen, tuntuvat kumman kietovilta.

Korvessa

Kiimmäen tekee mielenkiintoiseksi paitsi säilyneet tarinat myös sen sijainti. Samalla paikalla on ollut talo jo 1500-luvulta lähtien, silloin siellä asui Kauppisia. Niin he kuin myöhemmät Matilaiset elivät todella metsässä. Järviinkin oli matkaa – Haukilampi noin kilometrin päässä oli lähin vesi. Mäellä oli aikoinaan talo väsätty, hallalta suojaan, mutta – kuten nimikin kertoo – kiviselle paikalle. Leivän eteen sai tehdä töitä.

Kikki talothan entisaikaan olivat jokseenkin yksinäisiä näillä haja-asutusalueilla. Kiimmäen syrjäisyyttä vain korostaa nykyihmisen katsoessa se, että se edelleenkin on siellä – entistä enemmän korpien kätköissä.

Korvesta vaivauduttiin kirjolle harvoin, vain silloin kun asiat todella sitä vaativat. Matka oli hankala ja pitkä – ja asioita oli yleensä paljon nykyistä vähemmän. Lapsiakain kastettiin tukuttain, niin säästyttiin elettömältä reissuamiselta. Tietysti uusia tulokkaita odottellessa vanhemmat lapset kasvoivat, ja kun sitten joukolla mentiin kastajaisiin, osa kastettavista käveli josinne itse.

Kiimmäen miehet

Korpi kasvatti sukupolven toisensa jälkeen. Jokainen oppi aikanaan korpikansan ravakat ja rehevät tavat. Nimismiehelläkin oli silloin tällöin asiaa.

Tulipa kerran nimismies tuimana asioitaan toimittamaan. Ajoi komeasti kyylihevosella pitaan ja asteli ylväästi tupaan.Käveli lavean pirtin halki, istahti seinänvieruspenkille ja ropsautti hattunsa keskelle pöytää. Isäntä mulkaisi, heitti halun lattialle ja murahti: ”Miun pöyällä ei oo sinun hattus naala. Meillä pietään leipiä pöyällä!” Tunnelmaa tiivistääkseen kysäisi yksi uuninpankolla lojuvista pojista: ”Lyyäänkö vierasta kirveellä?” Jopa otti nimismies hallunsa, loikkasi rekeen ja käski kyytimiehen pistää hevoseen vauhtia.

Yleisesti oli tiedossa, että Kiimmäessä keitettiin pontikkaa, niinkuin tietysti monessa muussakintalossa. Pitihän siitä edes yrittää tehdä loppu. Nimismies onnistuikin kerran nappaamaan pontikkavehkeet rekeensä ja paineli kohti Pieksämäkeä.Mutta isäntä valjasti nopeudestaan tunnetun tammansa, saavutti nimismiehen Vanajan selällä ja nosti hänet takinkauluksesta jäälle. Sitten hännakkasi tuotantolaitoksen omaan rekeensä ja ajaa karautti Kiimmäkeen. Ei lähtenyt nimismies perään.

Vaan saatiinpa kiimmäkeläiset puhuteltaviksi. Hankasalmen poliisimiehen kerrotaan viettäneen pari päivää talon kestingissä tutustuen lähemminkin varsinaiseen asiaansa, kotikeittoiseen. Sitten hän oli viimeinen virkkanut isännälle: ”Tuolla kirkolla kun kyselevät kiimmäkeläistä, tuntuisivat tarvitsevan teitä…” Isäntä vilkaisi poikia… ”No mikäs siinä, lähetään kirkolle”, sanoivat kiimmäkeläiset ja lähtivät käräjille.

Voita

Nykyäänkin Kiimmäestä löytyy viitteitä entisaikojen tapahtumista. Talon aitta on vanha 1800-luvun puolelta, Matilaisten ajoilta, ehkä varsin kaukaakin. Sen päässä ja alla on pitkä, komea kellariholvi.Henki huuruaa vieläkin sinne astuttaessa, vaikka ovi lienee ollut raollaan vuosikymmenet.

Aikoinaan, Jeremias Matilaisen isännöidessä, 1800-luvun puolivälin tienoilla, kellarissa säilytettiin suuriakin määriä voita.Talonväki nimittäin osti lähiseutujen voit ja talvella ne sitten vietiin Pietariin myytäväksi. Vaivalloinen reissu hevospelillä keski viikkorausia. Voikauppa oli oiva ansiolähde, mikä lieneekin ollut tervetullut kivikkoisilla pelloilla.

Karhu

Joskus 1880-1890 –luvuilla kiimmäkeläisiä häiritsi omituinen karhu. Se nappasi milloin muhkean lehmän, milloin äreän sonnin. Korpikansa oli tottunut lunnonilmiöihin ja elämän ankaruuteen, mutta kun karhu pisti suihinsa talon komean hevosen, ei isäntä enää malttanut tyytyä kohtaloonsa.

Laukaassa asui tuohon aikaan kuuluisa tietomies Juho Valonen, Kuuvalon ukko. Hänen luokseen lähti isäntä apua hakemaan, koska jotakin outoa arveli asiassa olevan. Karmea murina kun kuului metsistä, mutta mitään ei koskaan näkynyt, vaikka puihin ampumalavatkin rakennettiin ja sieltä tiirailtiin.

Kuuvalon ukko oli jo asiasta perillä. ”Se ei olekaan ihan tavallinen karhu, se on sinne noiduttu”, sanoi tietäjä. Hän kertoi pellon takan asuvan eikon, joka oli karhun Kiimmäkeä vastaan nostattanut. Ukko antoi mukaan pussin ja käski ripustaa sen pohjoiseen virttavan puron siltaan. Jos isäntä haluaisi akan kuolevan, piti laittaa mukaan saunankiuaskiviä. Heikki-isäntä teki kuten käskettiin, vaan laittoiko kiuaskivia, sitä ei koskaan saatu mieheltä selville. Joka tapauksessa karhu katosi niiltä mailta, kuten pahasuopa akkakin. Ja viimeinen elävä olento, joka eukon kartanolla liikkui, oli kissa, aivan kuten Kuunvalon ukko oli ennustanut.

Se tiedetään, että Kimmäen mailla on ollut aikoinaan mökki, raunioita on jäljellä vieläkin. Näin on tosi!

Arvokasta, mutta katoavaa

Autiotalon yllä lepäilee hiukan epämiellyttävä haikeus, kolkko yksinäisyys. Mutta toisaalta on voinut käydä niinkin veikeästi, että aika on näyttänyt pysähtyvän – tai oikeastaan niin, että puut ovat kyllä kasvaneet, mutta menneisyyden tunnelman voi vielä helposti löytää. Kiimmäessä on näin, mutta sen ovatkin tehneet mahdolliseski säilyneet tiedot ja tarinat, joita Matilaisen suku on vaalinut. Uskon, että monella hankasalmelaisella tilalla, autiolla – tai mikä vielä luontevampaa – elävällä, on mielenkiintoinen ja värikäs historia, joka vielä helpostikin saattaisi olla esiin kaivettavissa.

Huolellisesti hoidettuna se voisi rikastuttaa nykyisten ja tulevien nuorten sukupolvien käsitystä kotiseudustaan ja juuristaan. Sillä missä menneisyys niin eläisi kuin siellä, missä ihmisetkin ova eläneet. Ja mikä historia olisi mielenkiintoisempaa kuin se, johon omakin menneisyys lukemaatomin sitein kietoutuu. Kiitokset: Suurkiitokset Arja Woernerille, jonka keräämille tiedoille (ja tarttuvalle innostukselle) artikkeli rakentuu, sekä muille Moision