VANHAA VEISUA VENEKOSKEN TIENOILTA kyläkunnnan kulkureista ja vähän muistakin, kirjoittanut Liisa Huovilainen o.s. Oksanen s. 1910

-julkaistu Hankasalmen Sanomissa 18.5.1967

Eipä ollut elämä ennen sellaista kuin nyt.  Talot ja tönöt olivat harmaita niin päältä kuin sisältäkin.  20-luvulla taisi Venekoskella olla yksi ainoa puhelin ns. Myllytaloon, jota Olli Pöyhönen silloin asui ja omisti.  Siinä kosken rannalla taisi olla muutamissa paikoissa vähän niinkuin omatekoista sähkövaloa, mutta syrjäkylillä öljytuikut jopa pärettäkin pihdissä vuosikymmeniä sitten.  Pitkiä työpäiviä tehtiin, ei ollut koneita apuna, kaikki viljakin varstoilla puitiin ja oli melkein juhla, kun ”uutis”-puurolle päästiin.  Kalarikas Kynsivesi antoi runsaasti ”veden viljaa” ja mitä herkkua olikaan kotona kirnuttu voi ja piimä ohrasen nyrkkirieskan kera! Keneltä riitti voita myytäväksi, niin laukkuun tai konttiin vain ja sitten kiikutettiin kirkonkylän kauppiaille.  Hauska näky oli kesäisin kun esim. Moision isäntä Heikki pukeutui kotona valmistettuun pellavaiseen pukuun, kontti selässä, virsut jalassa asteli kirkolle noin 7 km.  Eikä ollut kiire kantapäissä, juttu luisti tuttuja tavatessa ja jos ”isät” viipyivät, niin olipa kotona työntekijöitä, kellä omaa väkeä, kellä palkollisia.  Eivät silloin hevillä kotoa nuoret lähteneet.  ”Maaltapako” oli todellisen pakon sanelemaa pienistä paikoista, puute pani lähtemään, eikä mukavuudenhalu.  Sattui monesti, että jonkun kirkolle menijän mukaan laittoi naapurikin pientä asiaa, hiivaa yms.  Tuli iltapäivällä siinä 4-5 maissa tiedustelemaan ”jokkoo se on sieltä kirkolta tullu” – eipä ollut vaikka aamulla ajoissa läksi.  (Huvittaa varmaan nykyajan ihmisiä, jotka ehtivät ties minne vain autossa istuen).

Kirkossa käytiin ahkerasti, usein jalkaisin tai hevosella, olipa toisilla veneitäkin Kuuhankaveden rannassa ja kulki pieni laivakin muutamana kesänä aseman ja kirkonkylän väliä.

Varsinkin meistä, silloisista pikkutytöistä oli hauskaa kun pyhäaamuna ”lastuhatut” päässä, nappakengät jalassa ja kukikkaat kretonkimekot päällä (ihan hienoina mielestämme) päästiin laivalla kirkkomatkalle.  Kun oli kuljettu pari kilometriä kangastietä Lyötinmäen yli (kenkiä kantaen), päästiin Mattilan rantatielle, jossa valkoiset ruusut ja puna-angervot kukkivat ja tuoksuivat ja sininen järvi kimalteli.  Laiturilla oli paljon laivaan lähtijöitä – aivan kuin muista erottui pitkä, pitkä hoikka nainen ihan ”oikea” kesähattu päässä ja kaunis puku.  Hän oli Hirvensalon rouva (silloinen Mattilan emäntä), papin tytär alkujaan ja miten ystävällisesti hän varsinkin meitä lapsia puhutteli!  Monta muutakin henkilöä on muistikuvassa niiltä ajoilta.  Omalla elämäntyylillä he loivat valoa arkipäivän keskelle mm. isäpappa, silloinen Mäkelän Jussi oli huumorimiehiä hänkin – toisenkin päivän he tarinoivat naapureiden ja sukulaisten kera.  Vielä vanhoilla päivillään muisteli Yrjön Juhannes, herrastuomari, edesmennyttä isääni sanoen näinkin: ”Kyllä se vaan meiltä kaiman kanssa juttu luisti”.

Sattuipa kerran kesällä, kun Viitalahden Yrjössä olivat heinänteossa maantievieruspellolla, naureskelivat siitä kuinka kylälle oli tullut hokema siitä Mäkelän Jussin hevostouhusta, että ”heiluti vua sanon Mäkelän Jussi” kun hän tuttujen kohdalla tapasi niin sanoa.  Siihen puheeseen alkoi maantiellä tulla hevonen hyvää vauhtia – jo tunsivat tulijan ja isäntä Juhannes oli varoittanut: ”Se Jussi ajaa tuolta nyt, hiljaa heti!” Mutta kun isä-pappa oli päässyt niiden heinämiesten kohdalle, pyöritti hän ohjaksia ja hihkaisi mennessään: ”Heiluti vuan sano Mäkelän Jussi” – kyllä siinä sitten nauru kelpasi.

Niinsanotut  ”kulkumiehet” olivat siihen aikaan liikkeellä.  Kun yksi heistä lähti jo kohta toinen tuli.  Nimekkäimpiä heistä olivat Ville Ihalainen ja Iekin Otto, pitkiä ja honteloita molemmat – Ville vain vanhempi ja enteilikö hän tietämättään nykyistä ”tv-konkurssiharavaa”.  Hän kantoi seivästä olallaan ja sen nenässä myytti, myytissä kaikki hänen maallinen omaisuutensa, mm. kuoharin kalut ja pelikortit.  Ville ne porsaat kuohitsi, taisi joskus kollikissat ja koiratkin joutua Villen käsiin.  Se povaaminen oli mainiota kuulla, kun nuoret alkovat tingata povaamista ja viimein Ville alkoi ladella – ”illoa, illoa tietää kortti Sinun elämääs, pataässässä on piikki ylöspäen ja hertta on valttia, ristverinen tyttö (poeka) oottaa sinua iltasella tiellä, se tulloo syllii siino onnes, ku vuan ossoot pittee ja se on kolome markkoo” – juttu oli aina sama kaikille, mutta jos Ville huomasi, että he alkoivat kovin virnuilla, pisti hän kortit myyttiin ja sanoi ”etten kehtoa teelle ijän kaeken povata, lähtekää siitä.”  Usein paahtoi hän papuja rännälissä, keitti kahvit ja sanoi että ”tulehan emäntä juomaan oekeeta nektaaria, ja on siinä ukollessii” – silloinhan taloissa pantiin rukiita kahvin sekaan.

Mutta se Iekin Otto, hän oli kulkuri jos kuka.  Jostakin syystä hän oli joutunut kasvatuslaitokseen.  Karkasi usein sieltä ja ilmestyi syntymäseudulleen.  Ei varastellut eikä tehnyt pahaa, mutta ei tehnyt työtäkään.  Laulun lahjaa hänelle oli annettu ja kyllä hän veteli kupletit monet, rallatti ja vihelsi, mutta parasta lähti huuliharpusta.  – Joskus isäni kysyi, että ”mites se Oton harppu on tänäpäivänä, tuurissa vai mollissa?” – Ja siihen Otto: ”Kylläpähän se on mollissa, kun on ainainen näläkä mahassa”.   – ”Vaehtusko tuo jos saes sapuskata?”  – Siihen Otto vastasi vakavana: ”Luulisin niin”, ja kyllä oli syönnin jälkeen ilo sävelissä.  Aikansa luriteltuansa, pujahti Otto papan puolelle ja me oskarin kokoiset perässä.  Siellä Otto istui rennosti keinutuolissa ja alkoi ”maalimaa nähneenä” puhua hienosti: ”Kyllä vaan teillä on lämmin ja kodikas tupa ja niin hyvä ruuan haju tuli tuonne porstuaan asti.  Kuinkas olisi emäntä jos kulkuripoikakin saisi keittoa edes maistaa.  ”Vaikkapa”, sanoi mummo, ”mutta mitäs sinä sitten mulle annat?”  ”No ei niitä antamisia tiedä, mutta voisin minä laulaa teille.  Sopisiko se, että Annastiina oli ainoa likka”?  Meille silmää iskien sanoi mummo: ”No sehän käy”, – kun Otto sitten veteli sen laulun alusta loppuun saakka, sanoi mummo välillä: ”Kattoppas sitä kaimatyttöä. ”  Otto hyvin tiesi että mummon nimi oli Annastiina ja laulu oli sen mukainen ja palkaksi tuli kupillinen hyvää keittoa, leivän kanssa ihan.  Kovin kiitteli Otto ja sanoi että te olette maailman mukavin vanhaemäntä: ”Ymmärrätte leikin ja autatte köyhempiä.”  Kyllä Otto puhua osasi, oli vähän kouluakin käynyt siellä laitoksessa.  Mutta ei suinkaan elämä usein hymyillyt, kyllä hänelläkin oli ”hallaa ja harmia” enemmän kuin tarpeeksi.  Eräskin tapaus monien joukossa oli tällainen: Syksyllä oli satanut yöllä ensilumen ja aamulla Otto tuli Mäkelään, heikoissa kuteissa, paljain jaloin, pyysi ruokaa, – vallitsi ”matalapaine” muillakin.  Isä-Jussi alkoi murista; ”Sinua tässä syöttämään, tekisit työtä, riski mies, kuten muutkin.”  Siihen Otto: ”Kyllä tekisinkin, kun vain olisi työtä ja vehkeitä.”  ”No jos sitten niin on, pannaanpas koetokseen.  Tuolla haassa on leheskasa ja pölkky.  Saat kolmasti ruokaa ja kahvia ja illalla kylvyn kun hakkaat ne hienoksi.” – Otto sai ruokaa, jalkineet ja rukkaset ja läksi ”pölkylle”.  Mutta kun ei miestä ruvennut päiväkahville kuulumaan läksi isäntä katsomaan.  Jo kaukaa näki, että rukkaset olivat pölkyllä, kengät maassa, miehestä vain muistona paljaat jalanjäljet lumessa.  Tie kutsui, veri veti – ja isä – Jussi siunaili: ”Eepäs arvon vieny nuita rukkasia”.

Paljon muuta ja pahempaa sai Otto-poloinen ja moni muu kokea – mutta silloin ei purnattu ei riehuttu.  Jokainen kantoi kohtaloaan. – Nämä tässä kirjoituksessa mainitut henkilöt ovat kaikki siirtyneet ajasta ikuisuuteen mutta monien muisteloissa – he yhä elävät.

Muistista koonnut L. H.

– Liisa Huovilainen o.s. Oksanen on ollut Väinö Oksasen sisar Venekoskelta, asui sittemmin miehensä Sulon kanssa Lievestuoreen Hohon Tölppää-nimisellä tilalla.  Väinö Oksasen vaimo Tyyne o.s. Kuparinen oli Katri Kuparisen o.s. Lampisen tytär.  Hilma Matilainen o.s. Lampinen s. 1876 ja Katri s. 1873 olivat sisaruksia.  Tämä Liisa Huovilainen oli siis sukulaisten sukulaisia.

Väinö Oksasen puoliso siis Tyyne o.s. Kuparinen muutti 15-vuotiaana Kymistä isänsä kuoltua äitinsä Katrin kanssa tätinsä Hilma Matilaisen o.s. Lampisen luo Moisioon.  Moisiossa hän oli apulaisena, kunnes tutustui tulevaan aviomieheensä Väinö Oksaseen.